Lääkkeellinen synnytys vs luomusynnytys – minun tarinani
Olen kahden lapsen äiti. Minulla on kaksi suloista tytärtä, joiden synnytykset etenivät samalla tavoin, erona vain se, että toisessa sain lääkkeellistä kivunlievitystä ja toisessa en mitään.
Rv 40+4
Käyn yöllä vessassa ja samalla tajuan, että lapsivettä valuu. Luulen, että kohta ne kuuluisat supistukset varmaan alkavat ja lähdetään sairaalaan. No, mitään ei tapahdu. Käymme sairaalassa seuraavana päivänä ja meidät lähetetään kotiin odottelemaan. Vasta parin tunnin kuluttua ymmärrän, mitä supistukset ja ”poltot” ovat. Lämmitän vehnätyynyä ja pidän sitä vatsani ja selkäni päällä.
Lähdemme sairaalaan sovittuna aikana. Petyn, kun lähettäisivät meidät vieläkin kotiin. En halua lähteä, haluaisin saada jotain kivunlievitystä. Niinpä minä jään osastolle miehen lähtiessä pois. Osasto on kylmä ja pimeä ja minua itkettää. Pian supistukset muuttuvat kipeämmiksi ja tiheämmiksi. Pääsen saliin ja olen 3cm auki. Soitan juuri kotiin päässeen miehen takaisin. Hän tulee saliin juuri kun anestesialääkäri on laittamassa epiduraalia toiveeni mukaisesti. Mies lukee keinutuolissa ja minä torkun sängyllä. Taivas mikä helpotus kipuihin!
Annostusta lisätään kerran ja kätilö poistuu salista. En tunne kipua, mutta aivan kuin jotain ”valuisi” minusta ulos. Soitan kätilön paikalle, joka toteaa vauvan olevan syntymässä. Saan ponnistaa. En tunne supistuksia, olen rauhallinen, mies pitää tyynyäni koholla.
Ponnistaminen ei satu, yhtäkkiä pieni tyttö (2890g) vain liukuu maailmaan. Pieni nirhauma on tullut ja se tikataan. Minua janottaa hirveästi, saan juotavaa, mutta oksennan kaiken pois. Olimme sairaalassa noin kahdeksan tuntia. Suihkun jälkeen minut kyyditään vauvan kanssa osastolle.
Rv 41+1
Herään aamulla lapsiveden menoon. Hihkun miehelle, että ”jee, vihdoinkin tänään synnytetään!” Odottelemme rauhassa isovanhempia saapuviksi. Jätämme heidät hoitamaan tulevaa isosiskoa ja lähdemme sairaalaan, vaikka tiedän että meidät lähetetään kotiin, koska minua ei supista yhtään. Olen sairaalalla n. 3cm auki, mutta tilanne on vielä ”epäkypsä”. Meidät tosiaan lähetetään kotiin ja pyydetään tulemaan illalla uudestaan. Käymme syömässä ja ostoksilla ja menemme kotiin. Kotona alkavat yhtäkkiä kovat supistukset. Lämmitän vehnätyynyä. Isovanhemmat lähtevät ostoksille, sovittuun sairaalaan palaamiseen on vielä muutama tunti aikaa. Minuun sattuu, en tiedä miten päin olisin. Tuntuu kuin en löytäisi sopivaa asentoa ottaa supistuksia vastaan. Mies alkaa epäröidä ja ilmaisee huolensa siitä, että synnytän kohta kotiin. Suostun vihdoin siihen, että isovanhemmat soitetaan takaisin. Lähdemme sairaalaan. Kävellessä autolta vastaanotolle minua ponnistuttaa ja roikun miehessäni supistuksen tullessa. Ajatus 20 minuutin makoilusta käyrillä pelottaa ja itkettää. Kätilö tarkastaa onneksi heti tilanteen. Olen 7cm auki. Lähdemme kiireesti synnytyssaliin (Luojan kiitos!) Kätilö ehdottaa sopivaa kivunlievitystä, ja kiitollisena haluan sen ehdottomasti. Lääkäri tulee ja puudute kädessään istuu sängyn laidalle odottamaan supistuksen loppumista. ”Pää näkyy, ei voida antaa enää mitään”, toteaa hän. ”Ei helvetti, ei tän näin pitänyt mennä”, ajattelen. Muuta en kuitenkaan voi, muutama ponnistus ja huudan kivusta kun tuntuu, että repeäisin joka suuntaan. Vauva syntyy (3450g) ja kipu loppuu välittömästi. Mies on kalpea, koska säikähti minun kipuani ja synnytyksen rajuutta. En tarvitse tikkejä, mitään ei revennytkään. Ehdimme olla sairaalassa puolisen tuntia.
Taas minua janottaa. Pian imetän istumisasennossa ja muutama tunti synnytyksestä kävelen itse potilashotelliin.
Jos olisin saanut valita, en olisi toiseksi kokemuksesi valinnut luomusynnytystä. Kuitenkin olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten naisen keho osaa toimia luonnollisella tavalla. Jotenkin kokemus oli myös voimaannuttava. Toivuin nopeammin, ja tiedän, että pystyisin siihen uudestaan. Tuntuu, että pystyn mihin vaan. Jos meille syntyisi vielä kolmas lapsi, yrittäisin varmasti mahdollisimman pitkään selviytyä ilman lääkkeitä, vaikka olisin armollinen itselleni ja tarpeen vaatiessa hyväksyisin myös lääkkeellisen kivunlievityksen. Onneksi synnytykset menivät juuri näin päin, luulen että miehellä olisi ollut vaikeuksia lähteä synnyttämään uudelleen jos ensimmäisellä kerralla olisi tullut kiire ja minä olisin huutanut suoraa huutoa 😉
Kirjoittaja Veera on kahden lapsi äiti Pirkanmaalta.