Synnytys- tuo naisen elämän ihmeellisin tapahtuma.
Näin monet naiset ovat kuvailleet synnytyksiään ja suorastaan hehkuvat kun kertovat kuinka voimallinen tunne on ponnistaa oma rakkauden hedelmä maailmaan. Aina synnytys ei kuitenkaan suju niin kuin on ajatellut, tässä minun tarinani.
Meidän vauvamme laskettu aika oli 6.6.2014. Tyttäremme oli jo kohdussa itsepäistä laatua ja viivytti tuloaan maailmaan muutamalla päivällä. Raskausviikkoja oli kasassa 41+5 kun saavuimme TYKS:iin yliaikaiskontrolliin sateisena keskiviikko-päivänä. Supistuksia minulla oli kyllä ollut, mutta ei niin voimakkaita että synnytys olisi varsinaisesti ollut käynnissä. Äitiyspoliklinikalla minut laitettiin tunnin ajaksi käyrille jotta saataisiin osviittaa vauvan voinnista.
Tunnin jälkeen hoitaja tuli kertomaan, että vauvan sydämen syke oli aika ajoin heikko. Synnytys päätettiin käynnistää. Helpotuksen aalto huokui ylitseni- olinhan odottanut pikkuisen saapumista jo pitkään. Jännitystä en tuntenut kuin vasta synnytysosastolla vaihtaessani sairaalavaatteisiin. Nyt se tapahtuu, kohta minusta tulee äiti!
Synnytys käynnistettiin ballongilla. Sen laittaminen ei tuntunut miltään, mutta ensimmäinen raju supistus tuntui! Kuin joku olisi viiltänyt puukolla alavatsaa ja käännellyt sitä edestakaisin. Supistukset alkoivat samantien ja ne tulivat ensin 7 minuutin välein, sitten 4 minuutin välein. Olin kuullut aiemmin tutuiltani kuvauksia supistusten voimakkuudesta tyyliin kuukautiskivut kertaa tuhat. Synnyttäessäni olin sitä mieltä että kuvaus ei riitä alkuunkaan, nyt sanoisin samaa mitä tuttuni olivat kertoneet. Itkuhan minulta supistusten lomassa pääsi. (Ehkä jokunen kirosanakin).
Supistusten väli lyheni 2 minuuttiin noin 3 tunnin jälkeen käynnistyksestä, sitten väli piteni taas 7 minuuttiin eivätkä supistukset tuntuneet enää niin voimakkailta kuin synnytyksen alussa. Lääkäri teki minulle välillä sisätutkimuksia ja niiden mukaan kohdunkaulani ei koskaan hävinnyt kokonaan (Olin ensisynnyttäjä) eikä kohdunsuuni auennut 4 senttiä enempää. Kalvoni puhkaistiin puolessa välissä synnytystä jolloin huomattiin, ettei lapsivettä ollut lainkaan. Tässä vaiheessa aloin olla väsynyt ja turhautunut, lisäksi minusta tuntui, ettei vauvalla ollut kaikki hyvin. Osasyy näille tuntemuksille oli, että supistusten aikana vauvan syke tippui nollaan.
12 tuntia synnytyksen alkamisesta sain ilokaasua (kivat pikkukännit) ja tunti sen jälkeen minulle tehtiin viimeinen sisätutkimus. Olin edelleen 4 senttiä auki ja kohdunkaulaani oli jäljellä 1,5 senttiä. Muistaakseni tässä vaiheessa puristin mieheni kättä ja sopersin etten tule selviämään tästä ja hänen olisi hyvä valmistautua leskenä eloon. (Minäkö draamakuningatar?)
14 tuntia käynnistyksestä ilmoitin, että haluan sektion. Lääkäri oli kanssani samaa mieltä sillä oksitosiinia ei uskallettu antaa vauvan heikon sykkeen vuoksi. Lääkäri sanoi myös että koska synnytys ei etene niin kuin on toivottu ja vauvan tila alkaa olla huolestuttava on leikkaus tässä tapauksessa paras vaihtoehto. Sain epiduraali- ja spinaalipuudutuksen yhdistelmän ja leikkaus aloitettiin. Tyttäremme syntyi kiireellisellä sektiolla 19.6.2014 klo. 2:30 yöllä. Pituutta yhdeksän pisteen tytöllämme oli 48 senttiä ja hän painoi 2500 grammaa. Minulla todettiin myöhemmin istukan vajaatoiminta, siksi hän oli niin pieni raskausviikkoihin nähden. Tuntemuksilleni löytyi selitys kun tyttö otettiin ulos- napanuora oli kiertynyt hänen kaulansa ympäri 2 kertaa ja nuora oli tehnyt hänelle ”henkselit”. Alakautta syntyminen olisi lääkärin ja kätilön mukaan aiheuttanut hänelle ainakin jonkinasteisia vaurioita, ehkä jopa kuoleman. Onneksi kuuntelin äidinvaistoani.
Huolimatta siitä, ettei synnytys sujunut niin kuin olin ajatellut oli kokemus kuitenkin jotain ihmeellistä. Lahja jonka sain on jotain korvaamatonta ja todellinen siunaus. Olen kiitollinen kätilöilleni sekä lääkärilleni ja koko muulle henkilökunnalle jotka auttoivat tyttäremme maailmaan. Olen myös onnekas koska minulla on rakastava mies joka tuki minua ei vain synnytyksen ajan, vaan myös läpi raskauden kuunnellen valitustani tukalasta olosta. Katsellessani nyt melkein vuoden vanhaa kävelemään opettelevaa neitoamme tiedän, että kaikki se pelko ja kärsimys oli sen arvoista.
Kirjoittaja Katherine kertoo itsestään seuraavaa: Olen naimisissa ja meillä on toistaiseksi yksi lapsi. Mieheni täyttää toukokuun viimeinen päivä 30 (ikäkriisi) ja minä olen 26-vuotias. Tyttäremme täyttää juhannusaattona vuoden. Asumme Turun Pernossa ja haaveilemme rivitalon pätkästä. Mieheni tekee todella pitkiä päiviä ja minä olen tällä hetkellä työtön, tosin kova haku on päällä jotta töitä saisin. Ammatiltani olen parturi-kampaaja mutta alan vaihto on mielessä koko ajan. Paljon ollaan siis tytön kanssa kahdestaan, oikeastaan on hyvin outoa silloin kun mies on kotona. 🙂 Me käymme kaupungilla ostoksilla, ulkoilemme tuossa meidän pihalla ja välillä minä pääsen yksin lenkille ja kuntoilemaan. (25 kiloa tippunut raskauden lopusta) Isäntä harrastaa salibandya (on maalivahti) ja minulla ei ole varsinaista harrastusta jossa käyn mutta askartelu on rakas harrastus, kirjoittamisesta pidän todella paljon ja siksi tähän mukaan lähdinkin.