Kun saavuin sairaalaan liki 14 vuotta sitten synnyttämään esikoispoikaamme luulin, että tiedän kaiken synnytyksestä. Olin lukenut paljon kirjallisuutta raskaudesta. Olin käynyt läpi sadoittain artikkeleita. Sain viisaita neuvoja äidiltäni ja siskoiltani. Olin valmis kohtaamaan sen, mitä tahansa tielleni sattuisikin tulemaan.
Pian sen jälkeen kun olin ilmoittautunut osastolle sain epiduraalin (jotain mitä äitini ja siskoni vaativat minun ottavan) ja pitkä ja väsyttävä prosessi alkoi. Seuraavat 25 tuntia olivat elämäni vaikeimpia tunteja. En voinut syödä, en voinut nukkua, en voinut nousta sängystä. Muistan kamalan pahoinvoinnin, kuivumisen, supistelun, anellen Jumalalta että se loppuisi. Lääkärit tekivät parhaansa jotta synnytys edistyisi mutta mikään ei auttanut.
Kokonaisen päivän jälkeen joka tuntui kidutukselta, sain uutisia että vauvani happipitoisuus oli vaarallisen alhainen. Keisarileikkaus oli välttämätön. Olin tyrmistynyt. Se oli se yksi kappale mitä en ollut lukenut, se yksi aihe jota en ollut opiskellut. Olin uskonut että olin täysin terve ja pystyvä nainen. Ei tulisi kuuloonkaan että minulle tehtäisiin keisarileikkaus. Tiesin, että keisarileikkaus oli monille ihmisille negatiivinen asia ja omaksuin itsekin saman asenteen. Joten kun se tapahtui minulle en tiennyt kuinka reagoida.
Synnytyksen jälkeen minulle kerrottiin että kehoni esti lasta syntymästä luonnollisesti. Samaan syssyyn sain myös tietää, että kuulun siihen yhteen prosenttiin naisista joilla ei ole biologisia edellytyksiä maidon tuotannolle. Elämäni kääntyi ylösalaisin. Naisena tunsin itseni rikkonaiseksi. En voisi tehdä niitä kahta asiaa joiden avulla naiset määrittävät itsensä äiteinä.
Soimasin itseäni kyvyttömyydestäni olla äiti joka halusin olla ja mikä vielä pahempaa, yhteiskunta halveksi minua myös. Toiset tuomitsivat minut koska en edes yrittänyt alatiesynnytystä toisen lapseni kohdalla. Kuuntelin mieluummin lääkäriäni. Kun istuin muiden imettävien äitien sekaan ottaen tuttipullon esiin, näin hiljaiset tuomitsevat katseet, ne kuiskaukset. Tunsin syyllisyyttä kyvyttömyydestäni tehdä sitä mihin he pystyivät. Vuosia tunsin olevani huono äiti koska en ollut ”synnyttänyt” lapsiani ja turvauduin tuttipulloon.
Minulta kesti vuosia ymmärtää että tapa jolla lapsemme tulevat maailmaan ei merkitse mitään. Se, mikä merkitsee on että me toimme heidät tänne. Kärsin ne samat pitkät 9 kuukautta kuten jokainen äiti. Tunsin jokaisen liikkeen, hikan ja potkun. Sekään ei merkitse onko lapsi rintaruokinnalla vai syökö hän tuttipullosta. Kunhan heidät ruokitaan. Monet vauvat ovat laiminlyötyjä ja nääntyvät nälkään, minun lapseni kukoistavat. He kukoistavat koska heillä on äiti joka rakastaa heitä, joka uhrautuu heidän puolestaan ja joka ymmärtää millä on merkitystä.
Äitinä oleminen on niin paljon enemmän kuin synnyttäminen ja maidon tuottaminen. Hyvä äiti tarjoaa lapsilleen hyvän ja tasapainoisen elämän.
Minulle on tehty 5 keisarileikkausta ja tuloksena niistä minulla on 5 kaunista lasta. Olen kiitollinen nykyajan teknologialle joka mahdollisti äitiyteni ja antoi minulle tilaisuuden saada terveitä lapsia turvallisesti. Olen kiitollisuudenvelassa asiantuntijoille jotka tekivät kovasti töitä ja kehittivät äidinmaidonvastikkeen joka on mahdollisimman lähellä äidinmaitoa. He ruokkivat lapseni kun minä en pystynyt.
Arvostan äitejä jotka rohkaisivat minua ja auttoivat ymmärtämään ettei äitiys ole määriteltävissä yhdestä hetkestä synnytyksessä tai mitä vauva syö ensimmäisen vuotensa. Äitiyden määrittelevät ne monet hetket jotka täyttävät päivämme, tunnit ja minuutit- hetket jotka lisäävät vuosia hyvää elämää.
Minun lapseni ovat onnellisia, terveitä ja kukoistavia. He ovat nokkelia, älykkäitä ja kunnioittavia. He ovat ystävällisiä, rehellisiä ja anteliaita. Heitä määritellään tekojensa mukaan ja keitä he ovat. Minun henkilökohtainen suhteeni heihin kaikkiin auttaa opettamaan heille miten ollaan hyviä ihmisiä.
Äidit, älkää antako yhteiskunnan määritellä teitä sen perusteella miten synnytätte tai mitä ratkaisuja teette tuttipullon kanssa. Ja hyvänen aika, älkää olko niitä jotka tuomitsevat. Me pystymme parempaan. Me kaikki yritämme tehdä parhaat ratkaisut lapsiemme hyväksi niin kuin vain osaamme. Epäperinteinen vanhemmuus ei tarkoita että rakastaisimme lapsiamme yhtään vähempää- että olisimme ”vähemmän äitejä”.
Loppujen lopuksi synnytystapa ei määritä lapsiemme kohtaloa. Vaan se, miten lapsemme päättävät elää- ja se, hyvät ystäväni, on mitä suurimmassa määrin määriteltävissä kuinka kasvatamme heitä niinä monina arvokkaina hetkinä jotka tulevat synnytyksen jälkeen.
Lue alkuperäinen artikkeli: http://www.familyshare.com/parenting/to-the-mom-who-had-a-c-section