Kuinka paljon mahtuukaan asiaa pieneen elämään. Sen voin sanoa, että sanoinkuvaamattoman paljon. Vuosia takana vasta 24. Silti tuntuu että olen omassa mittakaavassani kokenut paljon. Menettänyt, saavuttanut, saanut ja luovuttanut. Siitä huolimatta vielä on niin paljon koettavaa ja nähtävää jäljellä. Siinä se elämän ihanuus ja ihmeellisyys. Nyt olenkin viimeaikoina jälleen palannut mielessäni niihin käännekohtiin elämässäni, jotka ovat tuoneet minut tähän hetkeen.
Noin neljä vuotta sitten istuin kerrostaloasunnon parvekkeella ja poltin viidettä savukettani.
Kahvikuppi höyrysi kirpeässä syysilmassa. Katsahdin ikkunasta sisään ja siihen näkyyn kiteytyi koko sen hetkinen elämäni. Mies istui sohvalla hajareisin pelkissä kalsareissaan, kädessään peliohjain, ja pöydällä tyhjiä kaljapulloja, roskia, likaisia astioita… Pelin jytke olisi kuulunut ulos asti ellen olisi kyllästynyt sitä kuuntelemaan ja sulkenut maailman pois mielestäni kuulokkeilla ja jokseenkin masentavansävyisillä kappaleilla.
Sinä aamuna olin saanut jälleen negatiivisen raskaustestin. Lukemattomat käynnit yksityisillä gynekologeilla, jotka kaikki toistivat minulle sitä ainaista samaa virttä: ”sinä olet niin nuori, kyllä se siitä!” Lähetettä en saanut lapsettomuuspuolelle vaikka sitä ruinasin. Olin kai liian suostuteltavissa, sillä olisi minulla ollut oikeus lähetteeseen – varsinkin kun yritystä oli takana kaksi vuotta.
Sytytin kuudennen savukkeeni ja kuulokkeista kajahti sanat ”I wonder do I love you, or the thought of you”. Olin miettinyt jo useampaan otteeseen, että tässä ei ole järkeä, mutta juuri nuo sanat saivat minut pysähtymään juuri siihen hetkeen. Vauvakuume oli se ilkeä pirulainen, joka saneli elämääni päivittäin. Mies, jota ei loppujen lopuksi kiinnostanut mikään muu kuin pelit, teki muusta elämästäni tyhjää ja merkityksetöntä. Olin yksinäinen. Ahdistunut. Masentunut. Vihasin itseäni.
Tuon illan jälkeen luovutin. Päivä päivältä mieleeni iskostui se ajatus, että tämän on muututtava. Mies ei lukuisten lupausten saattelemana muuttunut neljän vuoden aikana, jonka vietimme yhdessä. Tiesin, etten voinut jäädä katselemaan sitä, mihin tuo kyseinen polku minut veisi. Oli aika nostaa kytkintä ja vaihtaa suuntaa. Olla itsekäs ja vihdoin ajatella omaa parastani. Muuttua itse.
Sitä päätöstä en ole koskaan ehtinyt katua – sekuntiakaan.
Ei aikaakaan, kun löysin itseni tilanteesta, että vierelläni oli mies, johon pystyin luottamaan. Mies isolla ämmällä. Se, joka ei jätä minua yksin. Se, kelle on tärkeämpää kuin mikään muu, että minä voin hyvin. Mies joka kietoo käsivartensa ympärilleni ja niin tunnen olevani suojassa kaikelta. Mies joka haluaa elämältä samaa kuin minä itse. Se joka kuiskaa minulle joka päivä ”minä rakastan sinua” ja ottaa syliin.
Koimme jo alusta asti olevamme menossa oikeaan suuntaan, unelmoimme molemmat samoista asioista. Me emme aikailleet kumpikaan päätöksissä jotka koskivat elämäämme. Perustuksista alkaen rakensimme suhteen melko nopeasti, mutta tukevalle pohjalle. Yhteinen haaveemme omasta talosta toteutui. Sanoimme tahdon vain lähimmäisten läsnäollessa. Pitkän odotuksen jälkeen vihdoin 15.2.15 klo 1.34 maailmaani vavisutti pienen ihmeemme ensimmäinen rääkäisy. Unelmani perheestä oli toteutunut.
Vaikka elämässä on aina jotain, josta voi unelmoida, jota kohti voi pyrkiä, voisin sanoa olevani tällä hetkellä elämääni äärimmäisen tyytyväinen. Nyt vain ymmärrän sen eron, mikä on kun saa unelmoida ehjässä elämässä uusista asioista, eikä rikkinäisessä elämässä siitä että palapelin palat loksahtaisivat joskus kohdalleen.
Kirjoittaja Mira on 24-vuotias 5kk ikäisen pojan äiti, joka tituleeraa poikaansa kirjoituksissa nimellä ”Torttu”. Mira asuu omakotitalossa Turun laitamilla yhdessä aviomieheni ”Iso-H:n”, kahden kissan ja kahden koiran kanssa. Neljä vuotta sitten MIra aloitti kätilöopinnot turun ammattikorkeakoulussa ja hän aikoo palata Tammikuussa opiskelemaan, jotta voisi vihdoin valmistua vuoden 2016 puolella kätilöksi. Mira on syntynyt Porvoossa maaliskuun loppupuolella -91, mutta hän ehti asua Porvoossa 14 vuotta, jonka jälkeen Miran perhe muutti Espooseen.” Espoosta rantauduin itse Turkuun opiskelemaan kuusi vuotta sitten.”
