Meidän pieni rakas tyttäremme syntyi 31.5., raskausviikolla 39+2.
Sektio oli sovittu tiistaille, eikä mikään viitannut synnytyksen käynnistymiseen yhtään aiemmin. Turhankin luottavaisin mielin olin vielä kuvitellut viimeisteleväni sairaalakassin, tekeväni pakkaseen ruokaa valmiiksi ja käyväni kaupassa vielä maanantaina.
Sunnuntaiaamuna sitten heräsin kipeisiin, säännöllisiin supistuksiin. Aluksi en edes tajunnut mistä oli kyse, eihän se synnytys vielä voi käynnistyä! Vauva teki hyvin selväksi, ettei malta enää kahta päivää odottaa. Kun kuumat suihkut, kävely (nostan hattua teille jotka kävelette pitkin sitä synnärin käytävää, ei muuten onnistunut minulta) ja selän hierominen ei auttanut, soitin sairaalaan, ja lähdettiinkin onneksi aika pian näytille.
Supistuksia tuli tässä tässä vaiheessa viiden minuutin välein, ja mut otettiin nopeasti makoilemaan käyrille. Pian paikalle tuli päivystävä lääkäri, joka tekikin heti päätöksen leikkaussaliin lähdöstä. Vaikka oltiin koko ajan tiedetty mitä sinne sairaalaan tultiin tekemään, tuntui silti ihan hurjalta ajatella, että sieltä ei enää kahdestaan lähdetä.
Mies haki aamulla hätäisesti pakatun sairaalakassin autosta, mulle autettiin päälle sairaalavaatteet, otettiin verikokeet ja tehtiin muut valmistelevat toimenpiteet. Muistan vaan itkeneeni, kun se aivan ihana kätilö totesi viimeiseksi miehelleni, että ”seuraavalla kerralla kun nähdään, sä olet isä.”
Leikkaussaliin lähdettiin kello 12:50. Puudutus vaikutti aluksi pitkään vain oikealla puolella, ja annosta lisättiin kahdesti. Lopulta anestesialääkäri päätti antaa myös morfiinia.
Tärisin sekä jännityksestä että lääkkeiden vaikutuksesta, ja yksi hoitajista piti mua kädestä kiinni. Sovittiin että aloitetaan kuitenkin, ja kerron sitten jos en ole tarpeeksi puutunut.. Näin lampun kautta heijastuksena kaiken mitä siellä verhon takana tehtiin, ja näky oli kyllä kuin suoraan jostain kauhuelokuvasta. Ihminen on utelias, joten katselin kuitenkin!
Leikkaus aloitettiin kello 13:59.
Lapsi syntyi 14:03, ja hänet ulos auttaneen lääkärin ensimmäiset sanat mulle oli ”Saatte antaa sen nimen minkä olitte valinnut, täällä on tyttö.” Itkuhan siinä tuli itsellekin, kun kuuli ensimmäistä kertaa oman lapsensa ensiparkaisut.
Kätilöiden punnittua, mitattua ja kapaloitua tytön sain hänet hetkeksi rinnalle, vaikka mua vielä tikattiinkin.
Sen epätodellisempaa tunnetta en muista aiemmin kokeneeni.
Koko homma oli ohi kello 14:29, ja pääsin heräämöön lämpöpeiton alle tärisemään. Olin ihan uskomattoman väsynyt mutta en millään saanut unta, torkuin vain ja odottelin tunnon palautumista jalkoihin.
Vauva oltiin viety iskän syliin minua odottelemaan. Parin tunnin päästä he pääsivätkin heräämöön mua katsomaan, ja minä muistaakseni itkin taas.
Kuuden aikaan pääsin synnyttäneiden osastolle, sain lapseni viereeni, ja saatiin aloittaa ihan uudenlainen elämä perheenä. Elämä, joka toisi varmasti tullessaan monenlaisia haasteita ja tunteita, ja jollaista oltiin jo pitkään haluttu, toivottu ja odotettu.
