Tämän artikkelin Mammablogiin on kirjoittanut Henna, joka kertoo itsestään seuraavaa: 

”Olen kahden tytön somerolainen maalaisäiti. Yritämme arvostaa luontoa ja sen monimuotoisuutta. Rakastamme eläimiä mutta kuitenkin syödään mansikkejakin. Harrastuksina kestovaipat, kantoliinailu, marjastus ja muutenkin ulkoilu ja urheilu monimuotoisesti. Myös ruoanlaitto ja leivonta .”

Hennan tarina: 

Tässä minun synnytyskertomukseni ja aatteita mitä tekisin toisin ja mitä siitä olisi hyötyä minulle sekä lapselle. Synnytyskertomuksissa olen käyttänyt apunani sairaalasta saatuja palvelutapahtuman yhteenvetoja.

Minulle synnyttäminen on aina ollut ajatuksena hyvin luonnollinen tapahtuma, vaikka itse ja yhdeksän vuotta nuorempi veljeni olemme syntyneet ennen laskettua aikaa suunnitellulla sektiolla, koska äitimme on diabeetikko. Itse olen syntynyt kaikesta huolimatta ”normaalikokoisena” vauvana ja vain käväissyt keskolassa. Veljeni oli alle kolmekiloinen ja vietti käsittääkseni pari päivää keskolassa tarkkailussa. Äitini on aina ollut hyvin sinut sairautensa kanssa ja olemme hyvin pienestä saakka saaneet ymmärtää, että hänellä ei ole ollut muita vaihtoehtoja.

Itse kuitenkin esikoista odottaessani halusin olla synnytyksessä täysin läsnä ja selvitä synnytyksestä kivuista huolimatta ajatuksella ”mitä tuleman pitää”. Ja kun olin tuosta tapahtumasta kerran selvinnyt, oli toisella kertaa päätös synnyttää luonnollisesti helppo; tiesin pystyväni siihen. Jos luoja suo niin kolmannen kohdalla haluan tehdä töitä kivuttomuuden eteen; aion ottaa kaiken irti hypnosynnytyksestä sekä hallita oman elämäni niin että lapsiin kohdistuvat tunnelukot ovat avatut (sekä vaihtoehtona on myös kotisynnytys koska sairaalamatka olisi kolminkertaistunut jos ja kun seuraavan lapsen aika olisi).

Syyt miksi halusin lääkkeettömän synnytyksen:

1. En halunnut olla synnyttäessä lääketokkurassa. Menen jokseenkin pökerryksiin jopa buranasta.

2. En halunnut vauvani olevan lääketokkurassa. Tiedetään, että synnytysten kipulääkkeet vaikuttavat syntyvän lapsen vireystilaan yksilöllisesti. Tämä saattaa vaikuttaa jopa imetykseen!

3. Se on luonnollista! Eläimetkin synnyttävät luonnostaan, ilman kipulääkkeitä ja muita avustuksia. Niillä ei ole vaihtoehtoa muuta kuin luottaa omaan kehoonsa.

4. Synnytyksen pitäisi olla nopeampi. Tiedä tästä sitten, kun ei ole kuin yhden kantin kokemusta.

Kirppu 2014:

Raskausaika oli ”helppo” ja vaivaton. Ainut pelkoni synnytyksestä oli, että se jouduttaisiin käynnistämään. Tuo odotusaika oli minulle tärkeää aikaa valmistautuakseni äidiksi niin henkisesti kuin tarvikkeiden muodossakin; tahdoin tehdä kaiken ”oikein” siis niin kuin itse halusin ja koin olevan meidän perheelle tärkeää. Hankin kestovaippoja sekä kantoliinan kokeiluun, vaatteita oli jo ennen syntymää enemmän kuin tarpeeksi, maalasin pinnasängyn jossa itsekin olin vauvana nukkunut jne. Osan hankinnoista jätin, jotta näkisimme mitä oikeasti tarvitsemme vauva-arjessa ja mitä saisimme lahjoinakin. No, monta turhaketta on edelleen hankkimatta.

Viikot kului ja olin jo malttamaton. Neuvolassa sanottiin RV36 lähtien lapsen syntyvän ”koska vain”. Joka kerta, kun neuvolan odotustilan penkkirivillä istuin ja odotin omaa vuoroani, valahti neuvolatädin leuka: ”Vieläkin yhdessä osassa? Kuinka voi olla?” Jep, aina RV41 asti. Lenkkeilin päivittäin enkä säästellyt itseäni siivoamiselta tai muiltakaan kotitöiltä. Saunoimme normaalisti jne, Ei, yksiössä oli esikoisen mielestä hyvä olla.

Synnyttämään mennessä jännitti, mikä jättiläisvauva sieltä tulisi. Annoin itselleni luvan: jos en sietäisi sitä kipua, onneksi minun olisi mahdollista sitä lievittää lääkkein. Se varmaan oikeasti helpotti minun psyykettä selvitä siitä mitä tuleman piti. En ollut itselleni ehdoton, että pitäisi olla niin vahva.

Lähdimme yöllä kahden jälkeen Salon aluesairaalaan (30km päähän). En uskaltanut kotona enää käydä suihkussa tai muutenkaan jäädä kotiin odottelemaan. Sisätutkimuksen mukaan olin auki 5cm. Sain oman tarkkailuhuoneen johon majoituimme mieheni kanssa. Sain myös lämpötyynyt selkääni ja vatsaani kipua helpottamaan. Uni vei voiton ja nukuimme pienessä sairaalasängyssä mieheni kanssa lusikassa aina aamuun asti. Aamulla koitimme palauttaa supistuksia mm. kävelemällä. Tämä ei kuitenkaan tuonut toivottua tulosta. Ja klo 10:10 kohdunsuun tilanne oli pysynyt samana ja kätilön kanssa päädyimme ratkaisuun puhkaista kalvot.

Vesien mentyä supistukset olivat jo todella mojovia, koko kehon valtaavia aaltoja. Mies paineli selkääni, erityisesti lantion päällä olevia pisteitä. Se pysäytti aina sen aallon tunteen.

Klo 13 (auki 8cm) siirryttiin useiden pyyntöjeni jälkeen ammeeseen. Vesisuihku alaselkään helpotti oloa. Haukuin miehen, helpotti oloa. Kunnes enää mikään eikä mitenkään päin tuntunut enää hyvältä tai helpottanut oloa. Nousin mieheni avustuksella ammeesta ja siirryimme vielä tarkkailuhuoneeseen, jossa tehtiin vielä yksi sisätutkmus ja siirryimme synnytysaliin, koska olin jo viimeisetkin 2cm auennut. Vielä odoteltiin pienen ”renkaan” väistyvän tai katoavan. Tässä vaiheessa henkäisin pari kertaa ilokaasua, niin että putki katkesi. Tulin uniseksi ja miehen kehotuksesta en enää sitä kokeillut sillä en kokenut myöskään itse sen minua auttavan.

Alkoi ponnistuttaa ja kätilö auttoi sen ”renkaan” lapsen pään ympärille. Supistuksia tuli laiskasti ja ne olivat melko lyhkäisiäkin, mutta puolessa tunnissa palkinto olikin jo pihalla. Se on ihana tunne, kun saat hyödyntää nuo kipeät supistukset ja tunnet kuinka ponnistuksesi vaikuttaa lapsen liikkeeseen ja miten keho sinua opastaa ponnistamaan oikeaan suuntaa lapsen ulos! Se kuin luiskahtaa itsestään.

Synnytys tapahtui vasemmalla kyljellä, miehen olleessa myös hyvin aktiivisesti koko ponnistusvaiheen mukana. Hän piti toisella kädellä minun kädestäni ja toisella kädellä hän piti minun jalastani polvitaipeesta kiinni laittaen vastaan ponnistaessani. Hän myös oli hyvin kiinnostunut koko ajan mitä ”siellä” oikein tapahtuu ja tutki myös istukkaa yms.

Lopputuloksena 48cm/2750g apgar 9/9/10 yksi pieni nirhauma, ei tikkejä.

Toukka 2015

Raskauden aikana käytin supistuksia estäviä lääkityksiä ennenaikaisten supistusten vuoksi RV29-37. Lääkityksen aikana en saanut nostella, ponnistella, nostaa sykettä tai murehtia eli stressata. Tulevan lapsen tuoma elämän mullistuksen ajattelu ja suunnittelu ei ottanut onnistuakseen ilman stressaamista. Kohta olisin kahden alle 2-vuotiaan äiti. Miten meidän arki tulisi pyörimään? Riittäisinkö kahdelle lapselle ja vielä miehelleni? Saanko nukkua? Arkeni taaperon kanssa oli mahdotonta hoitaa yksin, joten apunani oli oma rakas isoäitini. Raskausaika oli oikeasti raskasta aikaa. Tuntui, että kroppani pettää milloin vain.Elämämme oli jonkin sortin kriisin kynnyksellä koko raskausajan, sitä ei myöskään helpottanut rakennusprojektit kotona eikä mökin remontointi,

Lääkityksen loputtua elin kuitenkin aivan normaalia raskaana olevan elämää taaperon kanssa touhuillen. Supistuksista ei ollut enää kuin muisto. Viikot vierivät. Lauantaina paukkui täydet RV40, mies menossa taas hakemaan tarvikkeita rautakaupasta sekä puuhaamaan mökille. Kello 10 supistukset alkavat. Normaalisti alan tehdä lounasta tähän aikaan. Soitan mammalle, joka lupaa tulla ”kohta”. Teen ruoan nojaten keittiön tasoon miltei koko tuon ajan. Syömme taaperon kanssa, minä kaksinkerroin pöydän päällä. Mies käy kotona ja lupaa vain viedä tarvikkeet mökille ja sanoo palaavansa pian. Mamma saapuu klo 12. Painun suihkuun. Mies kellottaa supistuksia. Päätämme lähteä pikkuhiljaa Salon aluesairaalaan. Soitin mammalle: ”Joo päätettiin lähtee näytille.. Tuskin tässä mitään”.

Puolivälissä matkaa supistukset olivat mojovia, mutta vielä siedettäviä. Hoputin kuitenkin miestä, koska tuli yhtäkkiä tunne, että nyt onkin tosi kyseessä. Kello 14 olimme perillä synnärillä ja otettiin käyrää, jonka jälkeen kätilö teki sisätutkimuksen. ”Hei hienosti oot pärjänny. Sä oot sellasen 8cm auki. Me mennään tästä nyt suoraan saliin. Olisko sulla jotain toiveita?” ”Joo, nukkua ne päikkärit, mitkä jäi nukkumatta.. Ei vaan. Voisin altaaseen pulahtaa. Esikoisen synnytyksessä ainakin oli mukava kokemus.” Tosiaan ne päikkärit jäi sitten ottamatta siinä hässäkässä (harmittaa edelleen). Kävin ammeessa, mutta olo oli tällä kertaa siellä hyvin tukala! Nousin ammeesta klo 15:10 ja olin auki 9cm. Samassa puhkaistiin kalvot, koska vedet eivät olleet vielä menneet.

Ennen ponnistusvaihetta piti toistaa sama virhe ja henkäistä kahdesti hetkellisesti unettavaa ilokaasua. Klo 15:27 meni vedet, jotka olivat vihertävää, joten kätilö otti välineet esiin ja oli valmiina imemään vedet lapsen suusta hänen syntyessä. Olin auki 10cm.

Ponnistusvaihe kesti 7min! Synnytin tällä kertaa selälläni, sillä se oli ainut asento, jossa oli edes joten kuten siedettävä olla, Kuitenkin tuo ponnistusvaiheen aika oli niin lyhyt, jonka kestäisin vaikka jalkaa leikattaisiin irti puuduttamattomana.. Mutta nyt kyseessä oli taas jälleen kerran elämän ihme! Otin kaiken ilon irti hormooneista, jotka luovat endorfiinisen tunteen synnyttäessä.. Ai sitä autuutta! Vaikkakin tuntui, että tämä lapsi liikkui huonommin ulos päin (liekö 3cm suuremmalla päällä vaikutusta vai omien tunnelukkojeni vika?).

Lopputuloksena 47cm/2960g apgar 10/10/10. Yksi tikki.

En siis varsinaisesti ole synnytyksissä käyttänyt ääntäni kivun hallintaan, mutta mies kyllä on kuullut kunniansa molempien syntyessä. Ilokaasu tosiaan on tehnyt minut uneliaaksi jo pieninä annoksina. Mitä tekisi kovemmat turrutteet minulle? Mahtaisinko saada tehtyä mitään?

Ennen kaikkea suosittelen joka ikistä antamaan keholleen mahdollisuuden näyttää sen mihin se pystyy. Älä pelkäää kokeilla luomusynnytystä! Ja sinulle, joka harkitset lääkkeetöntä synnytystä, haluan sinulle sanoa:

*Opettele kehosi
*Kuuntele sitä
*Luota siihen
*Tutustu hypnosynnytykseen sekä
*Aktiiviseen synnytykseen (www.aktiivinensynnytys.fi) ja
*Tunnista ja käsittele tunnelukkosi
*Etsi itsellesi mukava doula

Tsemppiä ja ihania hetkiä synnytykseen, ihan jokaiselle! Te pystytte siihen!